Budo – fyysinen ja henkinen tie

Tervetuloa nishi.fi:iin! Täältä löydät laajalti tietoa japanilaisista budolajeista ja niiden harjoittamisesta. Budo voidaan karkeasti jaotella perinteisiin ja moderneihin lajeihin. Perinteisiin lajeihin kuuluvat jujutsu, kyujutsu, kenjutsu ja sumo. Nykyaikaisempiin budolajeihin puolestaan lukeutuvat judo, karate ja kendo. Käsittelemme sivustollamme japanilaisten taistelulajien historiaa ja perehdymme budon kykytilanteeseen tarkemmin.

Budoon kuuluvissa lajeissa harjoitetaan paitsi tietysti fysiikkaa, mutta ehdottomasti myös harjoittelijan henkisiä ja sosiaalisia taitoja sekä staminaa. Tämä on seikka, jossa budolajit eroavat huimasti perinteisistä länsimaisista tavoista harjoittaa jotakin urheilulajia. Budolajit keskittyvät harjoittelijaan kokonaisuutena, eivätkä vain hetkelliseen suoritukseen kilpailussa tai muiden päihittämisessä. Budolajit opettavat nimenomaan kurinalaista itsehallintaa ja rohkaisevat harjoittajaansa etenemään omalla tiellään vertaamatta osaamistaan muihin.

Budo japanilaisen kulttuurin ilmentymänä

Kulttuurisena ilmentymänä budo piirtää klassiset japanilaiset ydinarvot keholliseksi ja mentaaliseksi harjoitusten kokonaisuudeksi, joita pystyy harjoittamaan esimerkiksi aktiivisena meditaationa, ja jotka muinaisilla taisteluareenoilla muuttuivat tehokkaaksi tavaksi kukistaa pahimmatkin vastustajat. Niin klassisen japanilaisen kulttuurin kuin budonkin ydinarvoihin kuuluu muodon ja liikkeen kauneus, korkea moraali ja hyveistä kiinnipitäminen, sekä tietenkin etenkin budolajeissa todistettava kurinalaisuus.

Elämänfilosofiana budossa pyritään myös aktiivisesti oman maailmankuvan ja minäkuvan kehittämiseen. Näiden kokonaisvaltaisten lajien harjoittajien tulee myös tietenkin soveltaa lajien asenteita harjoitussalien ulkopuolella. Lajiin kuuluva koko elämän läpäisevä vaikutus näkyy hyvin lajin harrastamisen aikajanassa, joka kulkee perinteisesti lajin harrastuksen aloittamisesta aina kuolemaan saakka.

Periaatteessa, kun laji on omaksuttu osaksi elämää, se muuntuu yksilön elämäntavaksi ja tulee näkymään omassa elämässä koko elämän pituisena oppimistapahtumana. Tämän niin sanotusti ”elinkautisen” lajin päämääränä on harjoittaa opetuksia kehollisen muistin kautta yhä uudestaan ja uudestaan ajasta ikuisuuteen, kuitenkaan koskaan saavuttamatta absoluuttista täydellisyyttä, jota lajin harjoitteiden avulla pyritään kuitenkin lähestymään.

Budoharjoittelun viisi keskeistä käsitettä – Tai, Gi, Mai-ai, Kokoro ja Ki

Budoharjoitteluun kuuluu viisi keskeistä käsitettä, jotka kuvastavat lajin rakenteita sen harjoittajassa. ”Tai” merkitsee kehoa, ”Gi” tekniikkaa, ”Ma-ai” etäisyyksiä, ”Kokoro” sydäntä tai mieltä ja ”Ki” meissä kaikissa virtaavaa elämänvoimaa. Budoa harjoittava pyrkii kehittämään näihin käsitteisiin liittyviä taitoja, sekä tietenkin kykyä soveltaa näitä saavutettuja taitoja mielekkäästi ja tehokkaasti niin harjoittelusalilla kuin sen ulkopuolellakin. Harjoitusten sisällön jakaminen näihin osioihin, kehoon, mieleen, tekniikkaan, etäisyyksiin ja elämänvoimaan, kuvaa hienosti lajin filosofiaa kokonaisvaltaisesta elämän pituisesta oppitunnista itseen ja maailmaan.

Meditaatio on myös olennainen osa budolajien harjoittamista. Tavallisimmin harjoittelu aloitetaan hetken mietiskelyllä ja myös lopetetaan lyhyeen meditaatioon. Tätä tapaa kutsutaan ”mokusoksi”. Meditatiivinen ote ei kuitenkaan rajoitu vain aloituksen ja lopetuksen mietiskelyhetkiin, vaan budolajit itsessään omaavat meditatiivisen aspektin. Rajut ja kurinalaiset tekniikkaharjoitukset ovat nimittäin itse meditaatiota parhaimmillaan. Tekniikkaharjoitusten avulla pyritään puskemaan tajunnasta pois harjoittelua ja mieltä häiritsevät ajatukset. Häiritseville ajatuksille ei harjoittelusalissa, jota ”dojoksikin” kutsutaan, ole tilaa, vaan harjoitukset vaativat yksilön täyden tietoisuuden ja läsnäolon.

Kamppailulajit kasvatuskeinona

Vaikka budolajit ovat olleet suosittuja menneistä ajoista asti, Japanin teollistuminen ja länsimaalaistuminen 1900-luvulla meinasi johtaa perinteisten japanilaisten taistelulajien katoamiseen. Onneksi ne saivat aivan uudenlaisen funktion japanilaisessa modernin ajan yhteiskunnassa. Kamppailulajeja nimittäin alettiin muokata nuorison kasvattamiseen sopiviksi urheilullisiksi versioiksi. Vaikka tämä vaikutti toki jonkin verran lajin perinteiseen kokonaisvaltaisuuteen ja sydämen, tekniikan, mielen, maailman ja elämänvoiman merkitykseen, uudet tulkinnat, kuten judo ja kendo, saavuttivat suosiota nimenomaan myös moraalisten arvojen sekä liikkeen ja muodon kauneuden sekä kurinalaisuuden välittäjinä uusille sukupolville.

Japanissa judoa ja kendoa sisällytettiin myöskin hetkellisesti koulujen opetussuunnitelmiin. Judo kuvastaa pehmeyden ja joustavuuden taitoa, jossa hyökkääminen ja puolustaminen perustuvat vastustajan voiman hyödyntämiseen. Näinpä tekniikat koostuvatkin erilaisista vastustajan voimankäyttöä hyödyntävistä heitoista, sidonnoista ja käsilukoista, mutta myös kuristuksista, joilla pyritään liikaa voimaa käyttämättä tainnuttamaan vastustaja ja näin eliminoimaan vastassa oleva uhka.

Kendon tavoitteena on puolestaan miekkailutekniikoiden avulla kehittää harjoittelijan mieltä, kehoa ja eritoten näiden kahden yhteistä koordinaatiota. Kendon harjoittelija pyrkii sulauttamaan yhteen energian, tekniikan ja kehon. Kerromme molemmista lajeista tarkemmin myöhemmin, jatka siis lukemista!

Budolajit saapuvat Suomeen

Suomeen budolajit rantautuivat varsin myöhään. Tähän vaikuttivat Japanin sulkeutunut ulkomaanpolitiikka ja Suomen tilanne Venäjän vallan alla. Vasta Suomen itsenäistymien jälkeen vuonna 1919 maiden välille solmittiin diplomaattiset suhteet, ja reilu vuosikymmen myöhemmin 1935 perustettiin Suomalais-japanilainen Yhdistys. Toinen maailmansota asetti lupaavasti alkaneet kulttuuriyhteistyösuhteet hetkeksi jäihin, mutta kulttuuriyhteistyö alkoi kukoistaa uudelleen 1950-luvulla.

Ensimmäiset suomenkieliset kirjoitukset japanilaisista kamppailulajeista käsittelevät enimmäkseen ju-jutsua. Varhainen budotieto Suomessa oli erilaisten jujutsutemppujen opiskelua, joita erityisesti virkavalta, armeijan lähitaisteluopettajat ja satunnaiset yksityiset henkilöt kannattivat. Oppi saatiin ennen kaikkea kirjoista, kirjekursseista tai liikkeitä opittiin ulkomailla oppinsa saaneiden yksityishenkilöiden näyttäminä. Järjestelmällinen budotoiminta aloitettiin Suomessa suurin piirtein vuonna 1958, kun Suomen judoliitto aloitti toimintansa. Sittemmin lajit ovat laajentuneet ja nykyään Suomessa operoivat Suomen kendoseurojen keskusliitto, Suomen aikidoliitto, karateliitto, judoliitto, iaidoliitto ja kyundoliitto. Harrastustoimintaa on ympärimaata, vaikka eniten harjoittelutiloja ja -seuroja löytyykin pääkaupunkisedulta.